Moi!

Tämä fiilis, kuin se oli vaan unta; tämä kaikki, tämä vuosi, tämä maa, nämä ihmiset. Mutta muistan kaiken, paremmin kuin mitä unta vaan. Siis, se ei ollut unta. Se oli totta. Se oli oikeasti onnellisin, iloisin, mielenkiintoisin, kaunein vuosi minun elämässä tähän asti ja se pysyy varmasti olemaan näin vielä pitkään aikaan.
Ja tämä pelko, kuin kaikki olisi lähtemässä pois, kuin en saisi pitää sen aina itselleni, kuin ne kokemukset ovat tulleet muistoiksi, jotka aikovat tulla tunteiksi...
Muistan myös, mitä tunsin vuosi sitten, lentokentällä; jännitys. Olin menossa kohti tuntematonta. En itkenyt, ei, halusin sen, olin halunnut tätä pelkoa, olin odottanut sitä, olin toivonut sitä, vaikka ainoa kysymys minun päässäni oli "Miksi lähden Suomeen kymmenen kuukaudeksi?" ja ainoa väite "Tämä on hullu, oikeasti."

Mutta hyvin pian tuli toinen tunne, tämä varmuus, että kaikki menisi hyvin, ja paremminkin. Ja se vahvistui, toteutui, ja enemmänkin.
Minun isäntäperheen ansiosta tunsin itseni todella kotona, he näyttivät heidän kulttuurinsa ja avasivat heiden elämänsä minulle. Koulussa kaikki opiskelijat ja opettajat olivat aina ystävällisiä, halusivat auttaa minua ja opettivat minulle suomen kieltä. Lukiossa olen tavannut tosi hyviä ystäviä, jotka ovat tulleet tärkeiksi minulle vuoden aikana. Ja minun tukiperhe oli aina täällä minua varten, vaikka en tarvinnut oikeasti apuaa.
Olen tavannut niin monta hienoa ihmistä tänä vuonna, Suomesta ja muualtakin.

Kun lähdin Suomesta pari viikkoa sitten, tunne oli aivan eri kuin kun tulin. Jännitys oli, totta kai, mutta eristä syistä. Suru ja ikävä oli, vaikka en ymmärtänyt vielä mitä lähteä tarkoitti oikeasti. Se tuntui siltä, että olin menossa lomalle ja tulisin takaisin pian.

Tämä kokemus on opettanut niin paljon, Suomesta tietysti, mutta minun kotimaastanikin, elämästä yleensä ja itsestäni. Ymmärrän nyt vähän paremmin niin monta asiaa ja, etten tiedä melkein mitään lopulta. Opin olemaan itsenäisempi. Opin, että pystyn tekemään mitä luulin olevan mahdotonta, tai ainakin, että saan yrittää, että minun pitää yrittää jos haluan saada jotakin lopussa. Opin, että se riippuu pääasiasta itsestäni, onko seuraava päivä, viikko tai seuraava vuosi hieno, mielenkiintoinen, erilainen. Huomasin, että, vaikka minun perheeni ja ystäviäni ovat tärkeitä, voin elää ilman heitä, etten tarvitse aina heiden minun veressäni. Tulin vähän itsevarmemmaksi. Sain toinen koti, toinen elämä. Se kuulostaa varmaan oudolta teille mutta se on kuin "yksi-elämä-yhdessä-vuodessa". Kun tulin, en osannut (melkein) mitään Suomesta, teistä, kielestä, olin vähän kuin aikuinen vauva. Mutta opin, näin, puhuin, kasvoin, muutuin ja nyt osa minusta jää Suomeen ja Suomi on sydämessäni ikuisesti.

Aika lensi tosi nopeasti, nopeammin kuin ei koskaan ennen. Lähtöpäivä voisi olla eilen... mutta se voisi olla viisi vuotta sitten myös. Onhan vaikea uskoa kuinka paljon on tapahtunut, opettu, nähty, tunnettu niin lyhyenä aikana.

En voi sanoa kuinka kiitollinen olen teille kaikesta mutta uskon, että te tiedätte, tai voitte kuvitella, miltä tuntuu mennä ulkomaahan, yksin, tietämättä kaikkea ja huomata, että se menee hyvin, ettei tule mitään ongelmaa, että tämä vaihto-vuosi on enemmän kuin en koskaan ajattelut, että se voisi olla.

Te kaikki teitte sen ja siksi sanon teille vielä kerran kiitoksia.
Kiitos kaikesta, onnellisuudesta!

Tulen takaisin pian ja toivon, että tapaamme silloin! Nauti rauhasta ja hiljaisuudesta ennen sitä. ;)

Ystävällisiä terveisiä,

Laura